14/2024 - Riittävän hyvä

Teksti ja kuvat Emma-Karoliina Kiviluoma

Astelen luokan edessä hermostuneesti ja katselen kuinka oppilaat etsivät omia paikkojaan keskustellen keskenään. Ohjeistan kaikkia rauhoittumaan omalle paikalleen, jotta päästään aloittamaan ensimmäinen koulupäivä. Kaikkia jännittää, minua eritoten. Kun luokassa rauhoitutaan ja katseet kohtaavat omani, iskee aivan omanlaisensa jännityksen, pelon ja ahdistuneisuuden tunne. Minä olen vastuussa näiden edessä istuvien naperoiden oppimisesta, kasvusta ja kehityksestä tämän lukuvuoden. And I don't know what the heck I'm doing.

Jos kyseinen tunne ei ole vielä tuttu, niin se tulee suurimmalla osalla vielä vastaan. Toki jo opiskeluaikoina jännitti tuntien pito harjoitteluissa tai sijaisuuksien tekeminen, mutta kyllä se oli aika jysäys, kun sai luokanopettajana ensimmäinen oman luokkansa eteensä. Uuteen työyhteisöön ja kouluun oli kerennyt tutustua kahden veso-päivän verran ja sitten oppilaat sisään lukuvuotta aloittamaan. Ensimmäiset päivät olivat täynnä uuden äärellä olemista, vaikka opettajana halusikin näyttäytyä siltä, että kaikki on hallinnassa ja tiedän tasan tarkkaan mitä minä teen. Vanha kunnon "fake it, till you make it" -asenne oli hyvin vahvassa. Onneksi itselläni oppilaat olivat ihanan tietämättömiä 7-vuotiaita, joiden viihdyttäminen oli suhteellisen helppoa.

Alkuun kaikki on uutta (ja uuvuttavaa). On tutustuttava oppilaisiin ja luotava suhteita huoltajiin, luotava rutiineja ja yhteisiä sääntöjä, tutustuttava koulun käytänteisiin, tehtävä lukukausisuunnitelmia, päästävä osaksi työyhteisöä ja tutustuttava työkavereihin, sopia pelisäännöistä työparin/ohjaajan kanssa, oltava osa koulun erilaisia jaostoja/tiimejä/ryhmiä, luotava materiaaleja, tehtävä luokasta oman näköisensä... It's a lot.

Nuorella opettajalla tästä vaikeaa tekee se, että koko profession vastuut ja velvollisuudet ovat sisäistettävä heti ensimmäisestä päivästä saakka. Eivätkä ne vastuut ole mitenkään helppoja kantaa. Olemme kuitenkin vastuussa näistä lapsista ja heidän oppimisestaan. Iskee heti pelko, että tekeekö oikein, eteneekö oikeassa tahdissa, hoitaako ristiriitatilanteita sopivalla tavalla, luoko oppilailleen itsestään kuvaa turvallisena aikuisena, jonka puoleen voi kääntyä. Joka käänteessä kyseenalaistaa omia valintojaan, koska vielä ei ole kerennyt muodostumaan historiaa sitä mikä toimii ja mikä ei.

Sitten päästään aiheeseen, josta olen tällä blogi-alustalla ennenkin paasannut. Nimittäin ylisuorittamiseen ja kuinka se voi olla luokanopettajaopiskelijan tai vasta-alkaneen opettajan turmio. Tässä työssä on se hassu puoli, että tätähän voisi tehdä 24/7. Kukaan ei voi sinua estää ja työt eivät tässä tapauksessa tekemällä lopu. Aina voisi olla väsäämässä jotain, valmistelemassa materiaalia, tutustumassa paremmin opetettavaan aiheeseen, laittamassa luokkaa mielekkäämmäksi oppimisympäristöksi. On ahdistavaa, ettei opettajan työssä ole selviä rajoja, vaan jokaisen on luotava ne itselleen. Mikä on toisaalta myös hieno asia, että jokainen voi omia vahvuuksiaan ja voimavarojaan huomioon ottaen muokata tästä työstä itselleen sopivan.

Itselleen kaivaa valtavan sudenkuopan jos alkaa vertailemaan itseään muihin. Itse olen ollut työyhteisössä jossa kerskailtiin, humble brag tyyliin, kuinka pitkään on työpaikalla ollut. Oikein alleviivattiin sitä kuinka vähän vapaa-aikaa jäi kun on ollut työmaalla iltakuuteen asti. Mikä oli tietenkin vasta-alkaneelle opettajalle suora esimerkki siitä kuinka toimia. En osannut asettaa työntekoon rajoja, koska ei ollut kukaan näyttämässä mallia miten tehdä se järkevästi. Päinvastoin mallia näytettiin siitä kuinka ylityöllistää itseään. Sitä luulisi, että edellisen postauksen jälkeen olisin jotain oppinut, mutta * insert shrugging emoji * kai se on opittava kantapään kautta…muutamaan kertaan.

Omalle kohdalleni sattui jo ensimmäisenä työvuotena työpaikka, joka oli suuruuden hulluudessaan 100% kiirettä, stressaamista ja suuren työmäärän tekoa vajavaisilla henkilöresursseilla. Ja kun itse on vielä vastavalmistuneen kiihkossa ja täynnä energiaa ottaa vastaan vaikka millaisia työtarjouksia ja -tehtäviä. Eikä edes se mitä työsopimuksessa lukee, mutta kun minulla teetettiin työsopimuksen ulkopuolisia työtehtäviä päivittäin. Omista oikeuksistaan tietävänä työntekijänä olisin voinut kieltäytyä, mutta ei minulla ollut tarkkaa käsitystä työnkuvasta eikä siitä mitä minulta voidaan vaatia. Oli hernepussi, jota heiteltiin luokalta luokalle ala-asteen ja yläasteen välillä. Mitään rutiineja ei kerennyt muodostua ja aikataulut muuttuivat päivittäin. Vielä ei ollut kerennyt muodostua käsitystä omista henkisen ja fyysisen jaksamisen rajoista, jotka lopulta tässä työpaikassa ylitettiin heittämällä jo ensimmäisen syksyn aikana.

Työuupumuksen kokeminen ensimmäisenä työvuotenaan kertoo aika paljon nykyajan tilanteessa kouluissa, mutta se itsessään on oman postauksen arvoinen aihe, johon en tämän enempää syvenny. Lääkärintodistusta koululle kiikuttaessa olo oli epätodellinen ja koin olevani epäonnistuja. Taas alkoi verrata itseään muihin ja pohtia miten muut pysyvät koulumaailman hektisen oravanpyörän vauhdissa, mutta minä en. Onneksi työuupumuksen myötä sai heti ajan myös työterveyspsykologille, jonka kanssa pystyi käymään läpi tapahtuneen ja pelot töihin paluusta. Kertoessaan työnkuvasta ammattilaiselle, jolla oli vuosien kokemus koulumaailmasta, heräsi ymmärtämään miten mahdoton paletti se oli. Myös työpaikan luottamusmies oli yhteydessä kuultuaan tapahtuneesta. Ennen sitä hetkeä en edes tiennyt kyseisen työpaikan luottamusmiestä.

Työyhteisöllä on suuri merkitys uuden opettajan integroitumisessa uuteen työhön ja työyhteisöön. Talon tavoille opetaan, olivat ne sitten hyviä tai huonoja tapoja. Tämän ensimmäisen työpaikan tapauksessa opin kuinka mahdottoman pitkät työtunnit ovat hyvästä, itsensä äärirajoilleen vieminen oli ihailtavaa ja kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä minkä työn on saanut. Talossa oli niin paljon henkilökuntaa, joka vaihtui, etteivät edes esimiehet tienneet työntekijöiden nimiä. Silloin on vaikea tuntea kuuluvansa osaksi yhteisöä. Uusilla ei ollut mitään mahdollisuutta sisäistää tai ymmärtää kuka oli ketäkin ja miten ryhmädynamiikka talossa oikein toimi.

Väitän, että kyseinen työpaikka itsessään ei ollut huono. Siellä oli ongelmia, mutta suurin ongelma oli se, että minä en sopinut sinne. Tämän realisaation tehtyä oli aika suunnitella tulevaa ja pyrkiä etsimään työpaikka, joka sopisi juuri minun kaltaiselleni työntekijälle. Opin mahdottoman paljon ensimmäisenä työvuotenani ja siitä olen erittäin kiitollinen. Sain varmuutta opettajana, sekä yleisen katsauksen monen monituisiin oppilasryhmiin. Olen onnekas, kun toisella yrittämällä vastaan siunaantui työpaikka, joka tuntuu sopivan kuin nenä päähän. Koulu on huomattavasti pienempi kuin edellinen ja pienen kunnan kouluna meno ei ole niin intensiivistä. Täällä on työyhteisö, jossa autetaan toinen toista ja aina voi mennä kysymään, jos (KUN) ei itse tiedä. Esimies tietää kuka olen ja on aina valmis kuulemaan huolia, murheita ja kysymyksiä, mikä on minulle työpaikassa tärkeää.

Tällä alalla ylityöllistämistä saattaa tulla jonkun toisen (työparin, esimiehen tms.) tai sinun itsesi toimesta. Väitän, että omalla kohdallani sattui vähän molempia. Ylhäältä annettiin mahdoton työnkuva ja itse kun on vielä tunnollinen työntekijä, oli homma sillä selvä. Olen ymmärtänyt näin jälkikäteen, että olisi pitänyt tuoda julki työtehtäviä antaville henkilöille kuinka mahdotonta on tehdä työtään kunnolla näissä olosuhteissa, sekä kieltäytyä niistä työtehtävistä, jotka eivät työsopimukseen kuuluneet eivätkä yksinkertaisesti kalenteriin sopineet.

Let's face it, huonosti voiva opettaja ei ole hyvä opettaja. Tässä työssä, jota voisimme tehdä kellon ympäri, on löydettävä se kuuluisa kultainen keskitie, joka sinulle sopii. Jolloin koet, että panostat riittävästi, mutta et kuitenkaan yli rajojesi.

Olen oppinut sananparren "riittävän hyvä", viimeisen vuoden aikana ja se on loistava. Viljelen sitä jatkuvasti, koska välillä siihen on meidän perfektionistienkin tyydyttävä. Välillä riittävän hyvä on tarpeeksi, ei voi vetää itseään piippuun mahdollistaakseen spektaakkelimaisia projekteja tai tunteja oppilaille, jos se syö sinusta liikaa. Meillä on ollut tänä lukuvuonna Valoa näkyvissä Oy:n järjestämää työnohjausta, jonka kautta on oppinut paljon mahtavia juttuja (pistäkää kollegat kyseinen yritys korvan taakse, sille vahva suositus jos kaipaatte työpaikallenne työnohjausta). Työnohjauksen yksi ehdottomista helmistä on ollut "oma tontti" -käsite, jota olemme työyhteisönä siiteeranneet useasti tämän lukuvuoden aikana. Ideana on, että meillä on se oma tontti, josta me vastaamme. Jos sinulle heitetään ylimääräinen työtehtävä tai esiin tuodaan ongelmanratkaisu, joka ei varsinaisesti sinulle kuulu, on lupa miettiä kuuluuko se sinun tontillesi. Mikäli ei, niin siihen ei tarvitse kuluttaa energiaansa. Muita hyviä lentäviä lausahduksia, joita olen tässä talossa oppinut ovat "vähempikin riittää" tai "vuodet tasaa".

Joku voisi varmasti tätä lukiessaan ajatella, että on se kumma kun koulumaailmassa opettajat eivät enää tee töitään ja pyrkivät pääsemään mahdollisimman vähällä jne. muuta schaibaa, jota voi sanoa vain joku joka ei ole tällä alalla töitä tehnyt. Varmasti se kuulostaa oudolta, jos ei ymmärrä miten paljon ylimääräistä opettajat itsestään antavat nykypäivänä. Meihin on sisäänrakennettuna halu tehdä mahdollisimman hyvää työtä, onhan meillä täällä "asiakkaina" lapsia ja nuoria. Opettajan profession muuttuessa aina vain monipuolisemmaksi on tehtävä rajaukset itselleen siitä mihin oma työpanos ja jaksaminen riittää, jotta voit yhä olla hyvä opettaja jatkossakin. SIKSI pyrkimys "riittävän hyvään" on perusteltua ja järkevää.

Jos minä tällä minimaalisella ja rajallisella työhistoriallani voin jotain neuvoja antaa niin tässä koottuna yhteen asiat, joita olen oppinut:

• Kannattaa ottaa selvää kuka työpaikan luottamusmies on sekä miten häneen voi olla yhteydessä. Alkuun on niin paljon epäselvyyksiä ja kysymyksiä ja mikäli luottamusmies ei niihin osaa vastata, hän varmasti osaa ohjata sellaisen ihmisen pakeille, joka osaa.

• On tärkeää ottaa selvää omista oikeuksistaan sekä rajoistaan työntekijänä. On tiedettävä millaisia työtehtäviä sinulta voidaan tai ei voida vaatia, sekä on tiedettävä itsestään mihin kaikkeen rahkeet riittää. Luo työskentelylleen realistiset rajat, joiden puitteissa pystyy työskentelemään koko pitkän työuran.

• Antakaa itsellenne vapaus etsiä työpaikka, joka sopii sinulle. Saattaa kuulostaa pilvilinnoissa liitelyltä, kun ottaa huomioon, ettei kukaan meistä voi itse päättää mihin kouluun työntekijäksi pääsee. Ollaan onnekkaita, että johonkin päästään. Idea tämän taustalla on enemmänkin se, että on tietoinen omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan työnteon suhteen ja osaa suhteuttaa ne työpaikkaa hakiessa. Esimerkiksi minä, perfektionistina ja tunnollisena työntekijänä, en hakeudu isoon kouluun sekavalla työnkuvalla, jossa hukun massaan enkä saa tehtyä työtäni kunnolla.

Tämän hetkinen OAJ:n Joku roti! -kampanjan sivuilta löytyy erinomaisia oppaita, joiden tarkoituksena on parantaa työhyvinvointia alalla sekä auttaa työntekijää selkeyttämään ja rajaamaan työtehtäviä. Käykää tutustumassa ja reflektoimassa omaan työhönne!

Ei mul muuta! Kiva, kun luitte :)

Yltiöpositiivisin kevätterveisin,

Emma-Karoliina